maanantai 23. maaliskuuta 2009

Minna ja muut klassikot


”Onko minun syyni, että elämässä on ei ainoastaan kaunista, mutta myöskin rumaa. Kirjailijan tulee olla rehellinen ja tuoda esiin kaikki juuri semmoisena kuin se on, ei kaunistaa mitään. Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.”

Tuolla tavoin kirjoitti Minna Canth, kun häntä moitittiin realistisesta kirjoitustavastaan ja yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaamisesta.

Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä 19.3. Teatteri Arina tarjosi mahdollisuuden tutustua Canthin näytelmiin ja kirjoitustyyliin järjestämällä kaupunginkirjastossa lukuharjoitukset. Harjoiteltavana tekstinä oli Työmiehen vaimon viimeinen näytös. Tuula Lahdenmäki kertoi näytöstä edeltävistä tapahtumista ja myös näytelmän ilmestyessään saamasta vastaanotosta. Monien muiden Canthin teosten tapaan se sai aikaan kiivasta keskustelua ja hyvinkin kriittisiä mielipiteitä.

Kirjailijantyönsä lisäksi Minna Canth toimi hengästyttävän monissa rooleissa: lehti- ja liikenaisena, yhteiskunnallisena vaikuttajana, uusien kansainvälisten aatteiden ja kulttuurivirtausten välittäjänä, seitsemän lapsen yksinhuoltajana.

Yhä 2000-luvullakin kirjoittajat ja tutkijat ovat paneutuneet Canthin tuotantoon ja elämään monista näkökulmista. On mm. tarkasteltu häntä liikenaisena, taiteilijana ja taistelijana, jopa hänen pihaansa ja puutarhaansa on muisteltu. Reetta Timonen ja Maria Kärkkäinen ovat yhdistäneet Minnan tekstiotteet ja oman kuvataiteellisen panoksensa upeaksi, tässä päivässä eläväksi Canthin 160-vuotisjuhlakirjaksi Minna onnea etsimässä. Teattereiden ohjelmistoon Canthin näytelmät kuuluvat edelleen.

Entä lukijat? Pystyvätkö Canth ja muut klassikot nykyaikana kilpailemaan lukijoista aina uusien kirjavuosikertojen tulviessa markkinoille? Onko ”vanhoilla” kirjoilla enää mitään annettavaa? Ja onko mitään järkeä tässä kirjavirrassa avata kertaalleen luettua kirjaa uudelleen? Omasta puolestaan näihin kysymyksiin vastaa Tommi Sarlinin toimittama teos Uudelleen luettua: kirja johon palaan.

Siinä kirjailijat kertovat sellaisista kirjoista, joita he lukevat yhä uudelleen – jopa joka kesä, kuten Tuula-Liina Varis Putkinotkon – , ja miksi he niin tekevät.

Kirjaston hyllyissä klassikot odottavat tyynen rauhallisina lukijaa tutustumaan itseensä – ensimmäistä tai viidettä kertaa.

Hannele Puhtimäki

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Maaliskuun kirjavinkki

Henna-Kaisa Sivonen:
Kasarikirja
Atena, 2008

Kliffaa hei!


Muistatko vielä My little ponyt, Kaalimaan kakarat ja Playmobilit? Entäs Pelle Hermannin, Postimies Paten tai Timo Taikurin? Puhumattakaan neonväreistä, olkatoppauksista tai kreppiraudoista? Jos muistat, olet mahdollisesti elänyt lapsuuttasi tai nuoruuttasi kultaisella 80-luvulla.

Kasarikirja kertoo kaikista näistä asioista ja paljon muustakin. Sen lukeminen on ainakin 70-luvun lopulla syntyneelle nostalgiamatka lapsuuteen. Kirjassa käsitellään vuosikymmenen leluja ja leikkejä, perhettä, koulua, ajanvietteitä ja 80-luvun tapahtumia, tyyliä ja ilmapiiriä. Kirjaa lukiessa tuli monta kertaa ahaa-elämys: ”Voi, noi karkit olikin hyviä!” ja ”Ai niin, tuota leikkiähän tavattiin aina leikkiä välitunnilla.”

Kirjan tekijä kertoo omista kokemuksistaan ja on lisäksi haastatellut yli viittäkymmentä vuosien 1975 ja 1985 välillä syntynyttä henkilöä eri puolilta Suomea. Varsinkin leikkien nimissä ja säännöissä näkyy alueittainen vaihtelu. Samaa leikkiä saatetaan kutsua Länsi-Suomessa ihan eri nimellä kuin Itä-Suomessa.

Kirjaa voi suositella kaikille 80-luvun lapsille ja nuorille, mutta myös sitä vanhemmille, jotka haluavat palata muistelemaan aikaa ennen lamaa. Vaikka kirjassa käsitelläänkin asiaa paljon 80-luvun lasten näkökulmasta, niin on siinä käsitelty tätä ajanjaksoa myös maailmanpolitiikan, tapahtumien, urheilun, musiikin ja tv-ohjelmien kannalta. Siinä on siis muisteltavaa myös vanhemmille.

”Että tämmönen tapaus.” (Jylppy ja Nulli, Pulttibois)

Hanna Kotila

Etsi kirjaa Seitti-verkkopalvelusta