Pääkohdat Ossi Haaramäen luennosta pääkirjasto Apilan Jaaksi-salissa Agricolan päivänä 9.4.2015

Ajankohtaista Agricolasta

Tämä vuosi on nimetty kirjan vuodeksi. Se antaa myös juhlalliset raamit kotikaupunkimme 150-vuotiaan kirjastolaitoksen juhlimiselle ja Mikael Agricolan päivänä kirjakielemme luojan elämäntyön muistamiselle. Näin haluamme virittyä ja voimaantua tänään siitäkin syystä, että historian edetessä koko ajan sammuu vanhoja kieliä ja eräät uudemmat, voimakkaat kielet valtaavat elintilaa. Historia ei ole todellakaan päättynyt. Voimme ainoastaan todeta: pysyvää on vain muutos. Aikoinaan Itämereltä Mustalle merelle puhuttiin liivinkieltä. Tänään erään arvion mukaan 3 – 5 henkilöä pystyy puhumaan tuota museoitunutta kieltä.

Koivusalon elämäntyö

Oman kirjakielemme kohtalosta historian paineissa on lisääntyvässä määrin oltu huolissaan viime vuosina. Tässä yhteydessä on paikallaan muistuttaa myös seinäjokelaisen maisteri Esko Koivusalon elämäntyöstä Suomen kirjakielen huoltajana. Hänkin varoitteli jo viime vuosisadan loppupuolen tehtävissään mm. Kielikellon toimittajana, yliopiston opettajana ja vielä toimiessaan Kordelin-säätiön asiamiehenä eurobyrokratian paineista suomen kielen merkityssisältöihin. Esko-maisterihan oppi aapisensa Marttilan koulun alakoulussa. Hän on jättänyt tutkimustyönsä jäljen myös Agricola-tutkimukseen. Esko-maisteria sanottiin aikanaan valtakunnan ylimmäksi kielenvartijaksi professori Matti Sadeniemen jälkeen. Kirjallisista töistä on syytä mainita:
- Mikaela Agricolan kieli
- Mikael Agricolan kootut teokset (1987) – ja tekstien selvennykset
- Sanakirjatyö Martti Rapolan Wanhan suomenkielen sanakirjan tutkimusryhmässä
- Vanhan kirjasuomen sanakirja, I osa
Hän kirjoitti lisäksi erinomaisen tutkimusartikkelin Etelä-Pohjanmaan maakuntahistorian VII osaan eteläpohjalaisten kirjakielestä 1800-luvulla. Mallina olivat muun ohessa Ruotsin 1734 vuoden lain suomennos ja painetut kylähallinnon ohjesäännöt, joita oli jaettu joka taloon 1800-luvun alkuvuosina.

Esko Koivusalo sai nähdä elinaikanaan toteutuvan erään oman ja muidenkin kielentutkijoiden kuningasajatuksen: luoda poikkitieteellinen tietokanta, jossa on analysoituna kaikki Mikael Agricolan käännöstyössään käyttämät 8500 suomenkielistä sanaa, jotka esiintyvät hänen yhdeksässä teoksessaan. Esko-maisteri sai olla järjestämässä Kordelin-rahaston asiamiehenä rahoitusta viisivuotisapurahalla tätä kunnianhimoista suunnitelmaa. Professorit Kaisa Häkkinen Turun yliopiston Fennica-laitokselta yhdessä Simo Heinisen kirkkohistoriallisen asiantuntemuksen kanssa veivät tämän uusimman Agricola-tutkimuksen saavutuksen päätökseen vuonna 2014. Oli syntynyt tutkijoiden käyttöön ns. forma-syntaktinen tietokanta, johon käyttöluvan antaa Turun yliopisto.

Agricolan jalanjäljissä

Mielenkiintoinen tutkimusmatka arkkipiispa Jukka Paarman suosituksesta, joka itsekin on Agricola-tutkija, vei minut Belovin opastuksella kerran Kremliä vastapäätä Moskovanjoen rannalle Muinaisten asiakirjain arkistoon. Päästyämme Belovin Duuma-kortilla kahden sotilasvartion tarkastuksesta tulimme lukusaliin, jossa tutkimusjohtaja Svetlana Dolgova antoi meille 70-sivuisen muinaisvenäjäksi kirjoitetun asiakirjakokonaisuuden. Heti ensi havaintona saattoi todeta, että edessä oli historiallinen dokumentti, josta Suomessa ei aiemmin ole ollut tietoa. Kun emme saaneet tutkimusjohtajalta lupaa kopion saamiseksi, toivoimme asiakirjaa nähtäväksi Kansallisarkistoon Helsinkiin. Belov sai asian hoidetuksi lopulta niin, että kopio saatiin pysyvästi Suomen Kansallisarkistoon, jossa se nyt on myös suomeksi käännettynä. Käännöstyön teki akateemikko Gannadi Kovalenko Novgorodista muinaisvenäjästä nykyvenäjäksi ja hänen suomalainen vaimonsa Nina nykyvenäjästä suomeksi. Näin ollen Kansallisarkistossamme on ilmeisesti diplomiahistoriamme vanhin dokumentti siitä, miten ja milloin suomalainen päättäjä allekirjoitti valtiosopimuksen: hän oli Ruotsi-Suomen rauhanneuvottelukunnan jäsen, Turun piispa Mikael Agricola.

Vuonna 2007 julkaistiin Simo Heinisen laaja Mikael Agricolan elämäkerta ja Kaisa Häkkisen kriittiset editiot ABCKiria ja myöhemmin Mikael Agricolan runokirja, johon tekijä on koonnut paitsi virsirunoja, myös kalevalaisen poljennon runoutta teosten esipuheista. Agricola suunnitteli myös eräänlaista sananlaskujen kokoelmaa. Tämä kymmenes teos, jonka neljä lehteä on löytynyt Upsalan yliopiston kirjastosta, noudattaa Erasmus Rotterdamilaisen, Lutherin ja muiden reformaattien formaattia: tiivistettyä äidinkielen ilmaisutapaa.

Ehdotus

Seinäjokelainen maisteri Esko Koivusalo (k. 2012) kirjoittaa lukijalle tarkoitetussa esipuheessaan Mikael Agricolan Koottujen teosten tekstien selvennysteoksessaan:
”Mikael Agricolan kirjallinen työ on katoamaton osa suomalaista kulttuuripääomaa. Se on yritetty tuoda tässä teoksessa kaikkien suomalaisten ulottuville.”
Ehdotan harkittavaksi nimikkotilan varaamista kirjakielemme tutkijan ja puolustajan maisteri Esko Koivusalon elämäntyön kunnioittamiseksi joko Apila-kirjastoon tai uusitun Aalto-kirjaston tiloihin.
Samalla muistamme kotikaupunkimme Seinäjoen 150-vuotista kirjastoa sen oikeaan arvostukseen kuuluvalla tavalla.

Ossi Haaramäki
teologian tohtori

Kirjastotoimenjohtaja Mervi Heikkilän vastaus:
Kiitos Ossi Haaramäelle mielenkiintoisesta luennosta! Ehdotus jonkin Aallon kirjastotalon tilan nimeämisestä Esko Koivusalon mukaan tuli juuri sopivaan aikaan. Luulenpa, että ehdotus voidaan ottaa huomioon. Enempää en nyt kuitenkaan paljasta, näette sitten avajaisissa 28.5. millainen tila Koivusalon nimeä kantaa.

Huhtikuun kirjavinkki

Kalliola, Iiris: Luontoillan seitsemän veljestä.  Tammi, 2013.

Lainasin kirjan ennen joulua ja ajattelin sen luontoaiheensa takia sopivan joulun ajan lukemiseksi, koska kirjassa ei ole väkivaltaa; ei henkistä eikä ruumiillista. Kirja sopii myös kevätlukemiseksi, koska keväällä luonto herää uudelleen ja teoksesta saa virikkeitä luonnontarkkailuun. Iiris Kalliola kertoo seitsemästä luontoharrastajasta: Veikko Neuvosesta, Harri Dahlströmistä, Matti Helmisestä, Ilkka Koivistosta, Kauri Mikkolasta, Seppo Vuokosta ja Seppo Vuolannosta,  jotka eri vaiheiden kautta päätyivät suosittuun radion Luontoilta-ohjelmaan ja myöhemmin myös televisioon.

Kirjastossa kirja on sijoitettu Luonnonsuojelu-luokkaan, mutta kirja on myös elämäkertateos, joka kertoo lyhyesti seitsemän luonnonystävän elämäntarinan. Osa heistä on lähtöisin niukoista oloista ja luontoharrastus oli hyvä sen edullisuuden takia.  Veikko Neuvonen seikkaili pikkupoikana Lahden kaupungin metsissä. Matti Helminen opetteli lintulajeja omin päin tai apunaan Ivar Hortlingin Lintukirja.

Elämäkerta-aineksen lisäksi kirja sisältää juttuja ja kaskuja Luontoilta-ohjelman tekemisestä ja hauskoista tilanteista, joita syntyi, kun kuuntelijat saivat soittaa suoraan lähetykseen.  Katsojat kommentoivat televisioon siirrettyä Luontoiltaa seuraavasti: ”Eihän siinä tarjoiltu mitään Hollywood-glamouria: muutama suomalaisen vakava mies pöydän ääressä, lavasteena parhaimmillaan muutama koivunkarahka. Mutta ohjelman sisältö, se veti. Olen saanut Luontoilloista paljon tietoa, kokenut ahaa-elämyksiä, enkä ole tässä ainoa.”  Ja toinen kommentti: ”Luontoillan kaltaiset levolliset tv-ohjelmat lääkitsevät sielua. Kun kuukausitolkulla on saanut nähdä ihmisten viskovan toistensa niskaan pommeja kuin raivohullut örkit, niin on lohdullista huomata, että maailmassa on myös ihan mukavaa, rauhaa rakastavaa väkeä. Ihmisiä joita jaksaa kiinnostaa hillittömästi se, mikä on kuusijalkainen kurttusiipinen, punapyllyinen ötökkä, joka löytyi aamulla auton katolta?”

Olen kuunnellut tai katsellut satunnaisesti Luontoilta-ohjelmaa, mutta kirjassa minua viehättivät erikoisesti tekijöiden elämäntarinat sekä heidän erikoistumisensa eri eläimiin tai kasveihin:  Kauri Mikkola hallitsi hyönteiset, Seppo Vuolanto  tunsi linnut ja Ilkka Koiviston erikoisalana oli eläinten käyttäytymisen biologia.  Kirja toi mieleen myös ”vanhat hyvät ajat”, jolloin keväisin pidin itsekin vaatimatonta lintupäiväkirjaa.  Kirjassa luetellaan myös miesten kirjahyllyjen aarteet poikavuosina ja  myöhempi kirjallinen tuotanto.

Kirja voisi suositella

• luonnonystävälle
• huumorista pitävälle
• elämäkertakirjallisuuden harrastajalle

Merja Koski-Aho